Ennen hallintolainkäyttölain voimaantuloa ei ollut yleislakia, jossa olisi säädetty kattavasti menettelystä hallintotuomioistuimissa tai muissa valitusviranomaisissa. Keskeisiä lakeja olivat laki muutoksenhausta hallintoasioissa (154/1950) ja laki ylimääräisestä muutoksenhausta hallintoasioissa (200/1966). Hallintolainkäytön menettelysäännöksiä oli myös hallintotuomioistuinten organisaatiolaeissa. Käytännössä nojauduttiin laajasti oikeudenkäymiskaaresta ilmenevään lailliseen oikeudenkäyntijärjestykseen, yleisiin oikeusperiaatteisiin sekä korkeimman hallinto-oikeuden oikeuskäytäntöön.
Käräjäoikeudella on oikeudenkäymiskaaren 7 luvun säännösten mukaan yleinen toimivalta antaa oikeudenkäynnin osapuolen oikeussuojan takaavia väliaikaisia turvaamismääräyksiä myös hallintoasioissa. Käräjäoikeuden toimivalta turvaamismääräysten antamiseen hallintoasioissa tekee oikeussuojajärjestelmän sekavaksi. Ongelmallista on varsinkin, että käräjäoikeudella on toimivalta antaa turvaamismääräyksiä tilanteissa, joissa pääasia on jo vireillä tai se on tulossa vireille hallintotuomioistuimessa.
Hallintotuomioistuinten järjestelmää on hallintolainkäyttölain voimassa ollessa kehitetty niin, että alueelliset hallinto-oikeudet toimivat entistä laaja-alaisemmin yleisinä ensi asteen hallintotuomioistuimina. Hallintoprosessiin kohdistuvat vaatimukset ovat kasvaneet ja täsmentyneet. Hallintotuomioistuinten merkitys oikeussuojan antajina on vahvistunut samalla, kun hallinnollinen sääntely on laajentunut ja julkisen hallinnon rakenteet ja toiminnot ovat monipuolistuneet. Myös Euroopan unionin oikeuden tehokas toteuttaminen on osaltaan lisännyt kansalliseen oikeusturvaan kohdistuvia vaatimuksia.
Kamarioikeuden päätökseen voidaan tavallisesti hakea muutosta valittamalla korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Muutoksenhaku edellyttää pääsääntöisesti valituslupaa. Lupa voidaan myöntää, jos valituksen tutkiminen on tärkeää lain soveltamisen kannalta muissa samankaltaisissa tapauksissa tai jos siihen on erityistä syytä. Jälkimmäinen peruste tulee kyseeseen esimerkiksi, jos käsillä näyttäisi olevan purkuperuste tai jos asiassa annettu kamarioikeuden ratkaisu perustuu ilmeiseen virheeseen.
Tasapuolinen oikeudenkäynti hallintoasioissa voidaan järjestää myös siten, että päätöksen tehnyt viranomainen ei ole varsinaisen asianosaisen asemassa, kun sen päätöstä koskevaa muutoksenhakua käsitellään hallintotuomioistuimessa. Prosessuaalinen tasapaino on tällöin mahdollista toteuttaa kohtelemalla viranomaista ja yksityistä asianosaista yhdenmukaisten perusteiden mukaisesti. Tuomioistuimen oma-aloitteinen selvitysvelvollisuus voi olla laaja esimerkiksi silloin, kun yksityinen asianosainen on käytännössä viranomaista heikommassa asemassa tai päätöksellä on erityisen suuri merkitys asianosaisen oikeusturvan kannalta (fair balance, EIT Yvon v. Ranska 2003). Tilanne voi olla tällainen esimerkiksi jonkin perusoikeuden toteuttamista tai sosiaalietuutta koskevassa taikka viranomaisaloitteisessa asiassa.
Kun valitus on vireillä, sitä käsittelevä tuomioistuin voi hallintolainkäyttölain 32 §:n mukaan kieltää tai keskeyttää päätöksen täytäntöönpanon tai antaa muun täytäntöönpanoa koskevan määräyksen.
Hallintolainkäyttöä koskevat perussäännökset sisältyivät hallintolainkäyttölakia säädettäessä Suomen Hallitusmuotoon, jonka 16 §:ään oli perusoikeusuudistuksessa (laki 969/1995) sisällytetty nykyistä perustuslain 21 §:ää vastaava oikeusturvasäännös hyvästä hallinnosta ja oikeudenmukaisesta oikeudenkäynnistä. Tämän perusoikeussäännöksen yhtenä taustana oli Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6(1) artiklan säännös jokaisen oikeudesta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin riippumattomassa ja puolueettomassa tuomioistuimessa silloin, kun päätetään hänen oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan tai häntä vastaan nostetusta rikossyytteestä.